Nyt se on ohi ja toisaalta vasta alkaa

Kiva, että joku on jo kaivannut! Olen ollut aika voimaton, joten kirjoittaminen on jäänyt - sanottavaa olisi kyllä paljonkin.

Tässä tulee mahdollisimman täydellinen leikkauskertomus, etenkin haluan sen itselleni muistiin.

Leikkausta edeltävänä iltana "söin normaalisti" eli enedieetin mukaisesti.  Puolen yön jälkeen klo 24 ei saanut enää syödä eikä edes juoda mitään. Pidin itseni hereillä, sillä tiesin, että huomenna olisi luppoaikaa kulutettavana. Vain tunniksi pistin pitkäkseni ja jo 4.45 oli herätys.

Ennen leikkausaamun klo 6 piti ottaa pienen vesitipan kera lääkärin määräämät lääkkeet, mikä minulla tarkoitti kaikkia muita paitsi tulehduskipulääkettä. Samoin piti juoda aiemmin preoperatiiviselta poliklinikalta saamani proteiinijuoma. Mieheni lähti viemään minua sairaalaan, jonne piti ilmoittautua 6:45.

Osastolle saavuttuani minut ohjattiin huoneeseeni, esiteltiin paikat ja sain sairaalavaatteet. Ranteeseen laitettiin nimiranneke. Lääkäri kävi katsomassa ja kysymässä vointiani sekä miten painonpudotus on edennyt. Kerroin, ettei hyvin, mutta alaspäin kuitenkin kokoajan. Kävin myös puntarissa, mikä osoitti sen minkä tiesinkin, vain muutama kilo. Mutta ei kukaan moittinut, puhettakaan, että siitä olisi este muodostunut.

Aamupäivän odottelin vuoroani. Välillä kävi hoitajat laittamassa leikkaussalipaidan ja koska mitkään tukisukat eivät mahtuneet paksuihin pohkeisiini, kiedottiin sääriin ideaalisiteet. Niiden tarkoituksena on estää veritulpan muodostumista. Jouduin vähän ajan päästä pyytämään toisen poisottamista, sillä se tuntui liian kireältä ja aloin saada suonenvetoja.

Kärsin koko odotusajan ikävistä suonenvedoista molemmissa jaloissa. Ilmeisesti johtui nestehukasta.

Ennen klo 12 minut vietiin leikkaussalin lähelle odottamaan. Välillä kävi virolainen lääkäri laittamassa käteen tipan. Taas siirrettiin, nyt leikkaussalin ulkopuolelle odottamaan sitä, että se puhdistettaisiin edellisen leikkauksen jälkeen. Näitä laihdutusleikkauksia tehdään siis vain yhtenä päivänä viikossa ja tällä kertaa meitä leikattavia oli kolme.

Siinä odotellessani yksin käytävällä sain taas erittäin voimakkaan suonenvedon. En uskaltanut nousta sängystä, mutta kun hoitajat tulivat hakemaan, kerroin siitä. Yksi hoitaja yritti "kuumeisesti" hieroa jalkaani ja koko ajan kysyi "joko helpottaa" . No ei helpottanut. Minun käskettiin nousta seisomaan, muttei sekään auttanut. Sitten käskettiin nousta leikkauspöydälle. Sanoin etten voi, suonenveto oli niin hirvittävä. Hoitaja katsoi minua silmiin ja ihmetteli "miten sitten ajattelet, että tämä leikkaus onnistuu, jos et pysty pöydälle nousemaan?"

En osannut tuossa tilanteessa sanoa mitään, mutta jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut sanoa, että "minä olen odottanut 7 tuntia tänne pääsyä, eikö teillä ole muutama minuutti aikaa odottaa minua." Tai toisaalta olisin voinut sanoa "tämä koko sairaala, tämä leikkaussali, nämä kalliit laitteet ja te henkilökuntana olette täällä vain ja ainoastaan potilaita varten, eikä toisinpäin."

Sitten siihen ihmettelevän naislauman keskelle tuli mieshoitaja ruisku kädessään ja kehui että hänellä on kyllä lääke suonenvetoon. En muista, laittoiko hän sen lihakseen vai kanyyliin, mutta välittömästä katosi suonenveto, mutta niin alkoi kadota tajuntakin. Mutta se oli kamala tunne: kuulin mitä puhuttiin, pystyin vastaamaan ja esim. liikuttamaan huuliani, mutta tajunta alkoi hämärtää. Ajattelin, että nyt meni jokin vikaan, eihän sen tällaiselta kuulu tuntua....päättelin, etten mitään enää voi...antaa mennä.... ja sitten olinkin narkoosissa.

Heräsin heräämössä ja olin kuulemma erittäin paljon pahoinvoiva. Sain jonkun pillerin, mutta se teelusikallinen vettä, jonka sen kanssa otin, aiheutti hirvittävän kivun kurkkuun. Makasin selälläni ja olin aivan kauhuissani, sillä ristiselkää särki, aika ei kulunut ja olo oli -ei kipeä mutta ikävä. Ihmettelin toisia, jotka pystyivät puhelemaan niitä näitä, kun itse olin ihan kanttuvei. Sitten tuli hirvittävä pissahätä. En ensin tajunnut sitä, mutta kun mainitsin hoitajalle, hän ehdotti alusastiaa. Monen monta leikkausta läpikäyneenä tiesin kokeilematta sanoa, ettei siitä tule mitään. Vähän taisi hoitaja olla harmissaan, että joutuisi kertakatedroimaan "välineetkin ovat jossain kaukana, että tässä nyt menee aikaa..." Onneksi jotenkuten kestin odottaa ja tuo toimenpide tapahtui kyllä erittäin kivuttomasti ja nopeammin kuin koskaan ennen. Uutta oli mielestäni puuduttava geeli. Mikä helpotus!

Illalla noin klo 18 minut siirrettiin osastolle, jonne oli tullut huonekaverikin. Etupäässä nukuin, onneksi sain nukuttua yönkin yli. Seuraavan pissahädän tullessa minut nostettiin ylös ja kävelin itse vessaan, hoitajien tukemana tietysti. Aika hyvin sujui. Seuraavan yön kävinkin erittäin tiuhaan vessassa, vaikka ainut sisäänmenevä neste oli tiputus. Mitään en kyennyt syömään, pelkkä vesitilkkakin sattui ihan älyttömästi. Tuhahdin mielessäni, kun minulle tuotiin "iltapalaksi" vettä jäillä ja pumpulitikku, jolla kostuttelin suuta. Kyllä sekin vaan auttoi pahimpaan janoon.

Seuraavanan aamuna, keskiviikkona, tuotiin jo jotain jugurttia tai  viiliä, mutta mitään en kyennyt syömään. Vasta illemmalla saatoin jotain laittaa suuhun, mutta siitä seurasi kamala tunne. Aloin kuvitella, että ovat vahingossa tehneet umpipussin. Ruoka - vaikka vain muutama teelusikallinen - jäi seilaamaan edestakaisin, eikä suostunut laskeentumaan. Useamman tunnin jouduin sitä kestämään. Olin jo peloissani, kun kuvittelin, että joudun uusintaleikkaukseen.

En edelleenkään pystynyt syömään kunnolla mitään, mutta silti torstai-aamun lääkärikierroksella ehdottivat kotiinlähtöä! En osannut siinä laittaa hanttiin, mutta myöhemmin sanoin hoitajalle, etten millään uskalla lähteä kotiin, kun ei syöminen vielä onnistu. Niinpä jäin vielä yöksi, mutta perjantaina lääkärit eivät enää edes kyselleet. Kyllä se vointi sitten koko ajan helpottuikin ja perjantaina olinkin jo sitä mieltä, että voin lähteä. Silloin pystyin jo muutaman lusikallisen syömään ja se ei enää jäänyt kuleksimaan.

ja tarina jatkuu....

15 kiloa laihempi Paksukainen