Edellinen leikkauskertomukseni päättyi perjaintaihin, jolloin minut kotiutettiin.
Olin toki vielä huolissani ruoan kulkeutumisesta, mutta onneksi takana oli muutama onnistunut "ruokailu" tai paremminkin ruoan maistelu. Kyllä muuten tuntui sairaalassa syöminen ruoan haaskaukselta, kun tarjottimella tuotiin monenlaista syötävää, mutta ei niitä kyennyt syömään. Jotain maistoin, mutta se ei mennytkään alas. Ja tarjolla oli liikaa, kaikkea ei olisi mitenkään edes saanut syödä. Sitten tuntui hassulta, kun minulle jo tuotu rahka vietiin pois. Kysyin, miksi ja sain vastauksen, että "se on liian kaloripitoista". Höh! Kun ei mitään saa syötyä, niin ei kai siinä tarvitse kaloreita laskeskella.
Kun pääsin kotiin, menin tietysti heti vaa'alle. Olin aivan ihmeissäni, melkein piti ottaa sormet avuksi. Sairaalaan oli jäänyt lähes 10 kiloa! Miten se on mahdollista? Ilmeisesti minun kropastani lähti joka ikinen nestepisarakin pois, olin vain kuiva käppyrä.
Tuon lukeman jälkeen ei olekaan sitten YHTÄÄN kiloa pudonnut. Eli koko 10 päivää on paino pysynyt aivan samassa lukemassa. Ilmeisesti nyt sitten taas nestettä imeytyy. En tiedä, pakko vaan uskoa, että se tästä lähtee alaspäin.
Koska alasmenevä ruoka näytti ihan mahdottoman pieneltä, aloin laittaa ylös ruutuvihkoon jokaikisen suupalan. Kalorimäärä jäi joka päivä alle 500. Aivan liian vähän, mutta kun ei kertakaikkiaan saa enempää menemään. Vettä pitäisi juoda 1-1,5 litraa. En kuitenkaan voi juoda ollenkaan vettä! Paras juoma on vielä nytkin Valion Gefilus-mehut.
Ensimmäiset 3 päivää oli aika tuskaisia, mutta sitten pääsin apteekkiin ja sain lääkärin määräämää Somac-lääkettä, joka on tavallista vahvempaa. Heti ensimmäisen pillerin syötyäni alkoi tilanne parantua. Miksi ihmeessä sitä ei jo sairaalassa annettu?
Nyt otan joka aamu aivan ensimmäiseksi tuon Somacin ja sitten muut lääkkeet esim. jugurtin tai mehun kanssa. Kahvin kanssa kävi mukavasti. Ilmeisesti sairaalassa kokemani päänsärky oli osittain kahvinpuutoksesta aiheutunutta, mutta nytpä olenkin täydellisesti vieroittautunut siitä. Kahvi haisee älyttömän pahalta, en voi edes maistaa. Ei haittaa, parempi vaan, ettei ole sitä(kään) addiktiota enää. Ehkä se joskus taas maistuu ja sitten sitä voi joskus herkutella. Mutta en aio enää säännöllisesti aloittaa. Vähän on kyllä totuttelemista aamuisin, että mitä sitä sitten syö, jos ei kahvia ja leipää....
Leipää en ole vielä syönyt. Olen pitänyt tiukasti kiinni sosemaisesta ruoasta. Laihdutusleikattujen facebook-ryhmässä kyllä joku kertoi jo maistaneensa kakkua ja suklaata heti kohta leikkauksen jälkeen. En edes pystyisi, mutta en halua alkaa leikkiä entisillä houkutuksilla.
Nyt, kun leikkauksesta on kulunut 2 viikkoa syömiseni on jugurttia, maitorahkaa, sosekeittoja, maksalaatikkoa, mehuja ja tänään kokeilin Weetabixia marjasoseen kanssa. Ihan hyvin luonnisti syöminen. Pikkuhiljaa alan siirtyä PEHMEÄÄN syömiseen. Näkkileipää - vaikka se hullulta kuulostaakin - aletaan ensimmäiseksi kokeilemaan. Totta on, että näkkileipä muusaantuu suussa ihan pehmeäksi sössöksi. Perunaa voisi kokeilla haarukalla muussaamalla, samoin lihapullia sössättynä tai jauhelihakastiketta...
Syötävä määrä on äärettömän pieni. Äsken yritin juoda 1,5 dl mehua, mutta ei mennyt kuin 1 dl. Mieheni keittää keittoa ja soseuttaa siitä minulle hiukan. Kerrallaan syön kauhallisen, eli noin 1 dl. Sanovat, että juotavaa ei pitäisi samalla syömisellä juoda. Kaadan rasvatonta maitoa vain muutaman suullisen lasiin ja sen juon esim. keiton kanssa. Tuntuu vaan paremmalta, kuin ilman mitään juomista.
Kovin hitaasti pitää myös opetella syömään ja juomaan. Jos vanhasta muistista yrität laittaa ison lusikallisen kerrallaan, tulee erittäin ikävä tunne. Sitten muistat hidastaa.
Muistutan tässä vielä, että minullehan tehtiin ehkä harvinaisempi leikkaus, Sleeve. Useimmille tehdään ohitusleikkaus ja luulen, että siinä syöminen on vielä tarkempaa, ettei tule niitä dumping-ilmiöitä summuita.
Kun jotain kuitenkin syö, pitäisi normaalisti jotain tulla poiskin. Leikkausta edeltävät syömiset ulostuivat jonkun aikaa leikkauksen jälkeen, mutta sitten ei mitään, ei niin mitään. Pissallakaan ei tarvitse käydä moneen tuntiin - eli juon liian vähän. En yleensäkään käy kakalla kuin kerran viikossa, nyt taitaa riittää kerran kuukaudessa... Välillä tuntuu, että mihinkä ne oikein varastoituu? No, onhan tuo iso leikkaus eikä ruoansulatus ole enää entisellään, joten odottelenpa rauhassa, eiköhän se tästä - toivottavasti.
Sairaslomaa olisin saanut kaksi viikkoa, eli nyt olisi kohta puoliin palattava töihin. Mutta minähän en ole töissä. Enkä missään tapauksessa olisi vielä siinä kunnossakaan.
PP
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
tiistai 28. tammikuuta 2014
Pieni oivallus
Tänään ajellessani autolla, mietin myös tätä laihdutusprojektiani ja muistelin leikkausta. Yhtäkkiä tuli oivallus! Olen ihmetellyt, miksi minun oli niin tosi vaikeaa opetella syömään. Kun en tahtonut edes teelusikallista vettä saada menemään kurkusta alas.
Heräämöstä ei minulla ole pitkää pätkää muisteltavaa, mutta joku kertoi, että voin siellä todella pahoin. Olin kyllä maininnutkin, että yksi leikkaus on kauan kauan sitten tehty nukutuksessa ja silloin jäi mieleen kova oksentaminen ja päänsärky. Kuuntelija sanoi, että toivottavasti nyt on aineet muuttuneet ja että ainakin on vastalääke pahoinvointiin. Joskus tulee kyllä mieleen, että vaikka näitä tällaisia kysytään, kukaan ei niitä kuitenkaan muista tai tarkista.
Olin siis heräämössä pahoinvoiva ja yhden oksentamisrefleksin muistankin. Olisiko tämä tehnyt kurkkuni kipeäksi? Jos mahalaukkua on juuri operoitu ja se on muutenkin vereslihalla kaikista sinne työnnetyistä välineistä, niin tottakai oksennusrefleksi vielä pahentaa tilannetta. Luulisin näin. Niillä kahdella, jotka samana päivänä leikattiin, ei ollut ollenkaan samanlaisia oireita.
Toinen pikkuongelma leikkauksesta on alahuulen "viottuminen". Ensin luulin että siinä on vaan nahka kipeä ja yritin sitä rasvata, muttei se auttanut. Suuhunhan laitetaan erilaisia putkia ym. joten joku niistä on painanut alahuuleen ja se on vieläkin hiukan tunnoton. On se kuitenkin helpottanut, joten tod.näk. ei jää pysyväksi vammaksi. Toivottavasti.
Jatkan leikkauskertomusta joku päivä.... aika naatiksi on vetänyt tämä toipuminen.
PP
Heräämöstä ei minulla ole pitkää pätkää muisteltavaa, mutta joku kertoi, että voin siellä todella pahoin. Olin kyllä maininnutkin, että yksi leikkaus on kauan kauan sitten tehty nukutuksessa ja silloin jäi mieleen kova oksentaminen ja päänsärky. Kuuntelija sanoi, että toivottavasti nyt on aineet muuttuneet ja että ainakin on vastalääke pahoinvointiin. Joskus tulee kyllä mieleen, että vaikka näitä tällaisia kysytään, kukaan ei niitä kuitenkaan muista tai tarkista.
Olin siis heräämössä pahoinvoiva ja yhden oksentamisrefleksin muistankin. Olisiko tämä tehnyt kurkkuni kipeäksi? Jos mahalaukkua on juuri operoitu ja se on muutenkin vereslihalla kaikista sinne työnnetyistä välineistä, niin tottakai oksennusrefleksi vielä pahentaa tilannetta. Luulisin näin. Niillä kahdella, jotka samana päivänä leikattiin, ei ollut ollenkaan samanlaisia oireita.
Toinen pikkuongelma leikkauksesta on alahuulen "viottuminen". Ensin luulin että siinä on vaan nahka kipeä ja yritin sitä rasvata, muttei se auttanut. Suuhunhan laitetaan erilaisia putkia ym. joten joku niistä on painanut alahuuleen ja se on vieläkin hiukan tunnoton. On se kuitenkin helpottanut, joten tod.näk. ei jää pysyväksi vammaksi. Toivottavasti.
Jatkan leikkauskertomusta joku päivä.... aika naatiksi on vetänyt tämä toipuminen.
PP
torstai 23. tammikuuta 2014
Nyt se on ohi ja toisaalta vasta alkaa
Kiva, että joku on jo kaivannut! Olen ollut aika voimaton, joten kirjoittaminen on jäänyt - sanottavaa olisi kyllä paljonkin.
Tässä tulee mahdollisimman täydellinen leikkauskertomus, etenkin haluan sen itselleni muistiin.
Leikkausta edeltävänä iltana "söin normaalisti" eli enedieetin mukaisesti. Puolen yön jälkeen klo 24 ei saanut enää syödä eikä edes juoda mitään. Pidin itseni hereillä, sillä tiesin, että huomenna olisi luppoaikaa kulutettavana. Vain tunniksi pistin pitkäkseni ja jo 4.45 oli herätys.
Ennen leikkausaamun klo 6 piti ottaa pienen vesitipan kera lääkärin määräämät lääkkeet, mikä minulla tarkoitti kaikkia muita paitsi tulehduskipulääkettä. Samoin piti juoda aiemmin preoperatiiviselta poliklinikalta saamani proteiinijuoma. Mieheni lähti viemään minua sairaalaan, jonne piti ilmoittautua 6:45.
Osastolle saavuttuani minut ohjattiin huoneeseeni, esiteltiin paikat ja sain sairaalavaatteet. Ranteeseen laitettiin nimiranneke. Lääkäri kävi katsomassa ja kysymässä vointiani sekä miten painonpudotus on edennyt. Kerroin, ettei hyvin, mutta alaspäin kuitenkin kokoajan. Kävin myös puntarissa, mikä osoitti sen minkä tiesinkin, vain muutama kilo. Mutta ei kukaan moittinut, puhettakaan, että siitä olisi este muodostunut.
Aamupäivän odottelin vuoroani. Välillä kävi hoitajat laittamassa leikkaussalipaidan ja koska mitkään tukisukat eivät mahtuneet paksuihin pohkeisiini, kiedottiin sääriin ideaalisiteet. Niiden tarkoituksena on estää veritulpan muodostumista. Jouduin vähän ajan päästä pyytämään toisen poisottamista, sillä se tuntui liian kireältä ja aloin saada suonenvetoja.
Kärsin koko odotusajan ikävistä suonenvedoista molemmissa jaloissa. Ilmeisesti johtui nestehukasta.
Ennen klo 12 minut vietiin leikkaussalin lähelle odottamaan. Välillä kävi virolainen lääkäri laittamassa käteen tipan. Taas siirrettiin, nyt leikkaussalin ulkopuolelle odottamaan sitä, että se puhdistettaisiin edellisen leikkauksen jälkeen. Näitä laihdutusleikkauksia tehdään siis vain yhtenä päivänä viikossa ja tällä kertaa meitä leikattavia oli kolme.
Siinä odotellessani yksin käytävällä sain taas erittäin voimakkaan suonenvedon. En uskaltanut nousta sängystä, mutta kun hoitajat tulivat hakemaan, kerroin siitä. Yksi hoitaja yritti "kuumeisesti" hieroa jalkaani ja koko ajan kysyi "joko helpottaa" . No ei helpottanut. Minun käskettiin nousta seisomaan, muttei sekään auttanut. Sitten käskettiin nousta leikkauspöydälle. Sanoin etten voi, suonenveto oli niin hirvittävä. Hoitaja katsoi minua silmiin ja ihmetteli "miten sitten ajattelet, että tämä leikkaus onnistuu, jos et pysty pöydälle nousemaan?"
En osannut tuossa tilanteessa sanoa mitään, mutta jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut sanoa, että "minä olen odottanut 7 tuntia tänne pääsyä, eikö teillä ole muutama minuutti aikaa odottaa minua." Tai toisaalta olisin voinut sanoa "tämä koko sairaala, tämä leikkaussali, nämä kalliit laitteet ja te henkilökuntana olette täällä vain ja ainoastaan potilaita varten, eikä toisinpäin."
Sitten siihen ihmettelevän naislauman keskelle tuli mieshoitaja ruisku kädessään ja kehui että hänellä on kyllä lääke suonenvetoon. En muista, laittoiko hän sen lihakseen vai kanyyliin, mutta välittömästä katosi suonenveto, mutta niin alkoi kadota tajuntakin. Mutta se oli kamala tunne: kuulin mitä puhuttiin, pystyin vastaamaan ja esim. liikuttamaan huuliani, mutta tajunta alkoi hämärtää. Ajattelin, että nyt meni jokin vikaan, eihän sen tällaiselta kuulu tuntua....päättelin, etten mitään enää voi...antaa mennä.... ja sitten olinkin narkoosissa.
Heräsin heräämössä ja olin kuulemma erittäin paljon pahoinvoiva. Sain jonkun pillerin, mutta se teelusikallinen vettä, jonka sen kanssa otin, aiheutti hirvittävän kivun kurkkuun. Makasin selälläni ja olin aivan kauhuissani, sillä ristiselkää särki, aika ei kulunut ja olo oli -ei kipeä mutta ikävä. Ihmettelin toisia, jotka pystyivät puhelemaan niitä näitä, kun itse olin ihan kanttuvei. Sitten tuli hirvittävä pissahätä. En ensin tajunnut sitä, mutta kun mainitsin hoitajalle, hän ehdotti alusastiaa. Monen monta leikkausta läpikäyneenä tiesin kokeilematta sanoa, ettei siitä tule mitään. Vähän taisi hoitaja olla harmissaan, että joutuisi kertakatedroimaan "välineetkin ovat jossain kaukana, että tässä nyt menee aikaa..." Onneksi jotenkuten kestin odottaa ja tuo toimenpide tapahtui kyllä erittäin kivuttomasti ja nopeammin kuin koskaan ennen. Uutta oli mielestäni puuduttava geeli. Mikä helpotus!
Illalla noin klo 18 minut siirrettiin osastolle, jonne oli tullut huonekaverikin. Etupäässä nukuin, onneksi sain nukuttua yönkin yli. Seuraavan pissahädän tullessa minut nostettiin ylös ja kävelin itse vessaan, hoitajien tukemana tietysti. Aika hyvin sujui. Seuraavan yön kävinkin erittäin tiuhaan vessassa, vaikka ainut sisäänmenevä neste oli tiputus. Mitään en kyennyt syömään, pelkkä vesitilkkakin sattui ihan älyttömästi. Tuhahdin mielessäni, kun minulle tuotiin "iltapalaksi" vettä jäillä ja pumpulitikku, jolla kostuttelin suuta. Kyllä sekin vaan auttoi pahimpaan janoon.
Seuraavanan aamuna, keskiviikkona, tuotiin jo jotain jugurttia tai viiliä, mutta mitään en kyennyt syömään. Vasta illemmalla saatoin jotain laittaa suuhun, mutta siitä seurasi kamala tunne. Aloin kuvitella, että ovat vahingossa tehneet umpipussin. Ruoka - vaikka vain muutama teelusikallinen - jäi seilaamaan edestakaisin, eikä suostunut laskeentumaan. Useamman tunnin jouduin sitä kestämään. Olin jo peloissani, kun kuvittelin, että joudun uusintaleikkaukseen.
En edelleenkään pystynyt syömään kunnolla mitään, mutta silti torstai-aamun lääkärikierroksella ehdottivat kotiinlähtöä! En osannut siinä laittaa hanttiin, mutta myöhemmin sanoin hoitajalle, etten millään uskalla lähteä kotiin, kun ei syöminen vielä onnistu. Niinpä jäin vielä yöksi, mutta perjantaina lääkärit eivät enää edes kyselleet. Kyllä se vointi sitten koko ajan helpottuikin ja perjantaina olinkin jo sitä mieltä, että voin lähteä. Silloin pystyin jo muutaman lusikallisen syömään ja se ei enää jäänyt kuleksimaan.
ja tarina jatkuu....
15 kiloa laihempi Paksukainen
Tässä tulee mahdollisimman täydellinen leikkauskertomus, etenkin haluan sen itselleni muistiin.
Leikkausta edeltävänä iltana "söin normaalisti" eli enedieetin mukaisesti. Puolen yön jälkeen klo 24 ei saanut enää syödä eikä edes juoda mitään. Pidin itseni hereillä, sillä tiesin, että huomenna olisi luppoaikaa kulutettavana. Vain tunniksi pistin pitkäkseni ja jo 4.45 oli herätys.
Ennen leikkausaamun klo 6 piti ottaa pienen vesitipan kera lääkärin määräämät lääkkeet, mikä minulla tarkoitti kaikkia muita paitsi tulehduskipulääkettä. Samoin piti juoda aiemmin preoperatiiviselta poliklinikalta saamani proteiinijuoma. Mieheni lähti viemään minua sairaalaan, jonne piti ilmoittautua 6:45.
Osastolle saavuttuani minut ohjattiin huoneeseeni, esiteltiin paikat ja sain sairaalavaatteet. Ranteeseen laitettiin nimiranneke. Lääkäri kävi katsomassa ja kysymässä vointiani sekä miten painonpudotus on edennyt. Kerroin, ettei hyvin, mutta alaspäin kuitenkin kokoajan. Kävin myös puntarissa, mikä osoitti sen minkä tiesinkin, vain muutama kilo. Mutta ei kukaan moittinut, puhettakaan, että siitä olisi este muodostunut.
Aamupäivän odottelin vuoroani. Välillä kävi hoitajat laittamassa leikkaussalipaidan ja koska mitkään tukisukat eivät mahtuneet paksuihin pohkeisiini, kiedottiin sääriin ideaalisiteet. Niiden tarkoituksena on estää veritulpan muodostumista. Jouduin vähän ajan päästä pyytämään toisen poisottamista, sillä se tuntui liian kireältä ja aloin saada suonenvetoja.
Kärsin koko odotusajan ikävistä suonenvedoista molemmissa jaloissa. Ilmeisesti johtui nestehukasta.
Ennen klo 12 minut vietiin leikkaussalin lähelle odottamaan. Välillä kävi virolainen lääkäri laittamassa käteen tipan. Taas siirrettiin, nyt leikkaussalin ulkopuolelle odottamaan sitä, että se puhdistettaisiin edellisen leikkauksen jälkeen. Näitä laihdutusleikkauksia tehdään siis vain yhtenä päivänä viikossa ja tällä kertaa meitä leikattavia oli kolme.
Siinä odotellessani yksin käytävällä sain taas erittäin voimakkaan suonenvedon. En uskaltanut nousta sängystä, mutta kun hoitajat tulivat hakemaan, kerroin siitä. Yksi hoitaja yritti "kuumeisesti" hieroa jalkaani ja koko ajan kysyi "joko helpottaa" . No ei helpottanut. Minun käskettiin nousta seisomaan, muttei sekään auttanut. Sitten käskettiin nousta leikkauspöydälle. Sanoin etten voi, suonenveto oli niin hirvittävä. Hoitaja katsoi minua silmiin ja ihmetteli "miten sitten ajattelet, että tämä leikkaus onnistuu, jos et pysty pöydälle nousemaan?"
En osannut tuossa tilanteessa sanoa mitään, mutta jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut sanoa, että "minä olen odottanut 7 tuntia tänne pääsyä, eikö teillä ole muutama minuutti aikaa odottaa minua." Tai toisaalta olisin voinut sanoa "tämä koko sairaala, tämä leikkaussali, nämä kalliit laitteet ja te henkilökuntana olette täällä vain ja ainoastaan potilaita varten, eikä toisinpäin."
Sitten siihen ihmettelevän naislauman keskelle tuli mieshoitaja ruisku kädessään ja kehui että hänellä on kyllä lääke suonenvetoon. En muista, laittoiko hän sen lihakseen vai kanyyliin, mutta välittömästä katosi suonenveto, mutta niin alkoi kadota tajuntakin. Mutta se oli kamala tunne: kuulin mitä puhuttiin, pystyin vastaamaan ja esim. liikuttamaan huuliani, mutta tajunta alkoi hämärtää. Ajattelin, että nyt meni jokin vikaan, eihän sen tällaiselta kuulu tuntua....päättelin, etten mitään enää voi...antaa mennä.... ja sitten olinkin narkoosissa.
Heräsin heräämössä ja olin kuulemma erittäin paljon pahoinvoiva. Sain jonkun pillerin, mutta se teelusikallinen vettä, jonka sen kanssa otin, aiheutti hirvittävän kivun kurkkuun. Makasin selälläni ja olin aivan kauhuissani, sillä ristiselkää särki, aika ei kulunut ja olo oli -ei kipeä mutta ikävä. Ihmettelin toisia, jotka pystyivät puhelemaan niitä näitä, kun itse olin ihan kanttuvei. Sitten tuli hirvittävä pissahätä. En ensin tajunnut sitä, mutta kun mainitsin hoitajalle, hän ehdotti alusastiaa. Monen monta leikkausta läpikäyneenä tiesin kokeilematta sanoa, ettei siitä tule mitään. Vähän taisi hoitaja olla harmissaan, että joutuisi kertakatedroimaan "välineetkin ovat jossain kaukana, että tässä nyt menee aikaa..." Onneksi jotenkuten kestin odottaa ja tuo toimenpide tapahtui kyllä erittäin kivuttomasti ja nopeammin kuin koskaan ennen. Uutta oli mielestäni puuduttava geeli. Mikä helpotus!
Illalla noin klo 18 minut siirrettiin osastolle, jonne oli tullut huonekaverikin. Etupäässä nukuin, onneksi sain nukuttua yönkin yli. Seuraavan pissahädän tullessa minut nostettiin ylös ja kävelin itse vessaan, hoitajien tukemana tietysti. Aika hyvin sujui. Seuraavan yön kävinkin erittäin tiuhaan vessassa, vaikka ainut sisäänmenevä neste oli tiputus. Mitään en kyennyt syömään, pelkkä vesitilkkakin sattui ihan älyttömästi. Tuhahdin mielessäni, kun minulle tuotiin "iltapalaksi" vettä jäillä ja pumpulitikku, jolla kostuttelin suuta. Kyllä sekin vaan auttoi pahimpaan janoon.
Seuraavanan aamuna, keskiviikkona, tuotiin jo jotain jugurttia tai viiliä, mutta mitään en kyennyt syömään. Vasta illemmalla saatoin jotain laittaa suuhun, mutta siitä seurasi kamala tunne. Aloin kuvitella, että ovat vahingossa tehneet umpipussin. Ruoka - vaikka vain muutama teelusikallinen - jäi seilaamaan edestakaisin, eikä suostunut laskeentumaan. Useamman tunnin jouduin sitä kestämään. Olin jo peloissani, kun kuvittelin, että joudun uusintaleikkaukseen.
En edelleenkään pystynyt syömään kunnolla mitään, mutta silti torstai-aamun lääkärikierroksella ehdottivat kotiinlähtöä! En osannut siinä laittaa hanttiin, mutta myöhemmin sanoin hoitajalle, etten millään uskalla lähteä kotiin, kun ei syöminen vielä onnistu. Niinpä jäin vielä yöksi, mutta perjantaina lääkärit eivät enää edes kyselleet. Kyllä se vointi sitten koko ajan helpottuikin ja perjantaina olinkin jo sitä mieltä, että voin lähteä. Silloin pystyin jo muutaman lusikallisen syömään ja se ei enää jäänyt kuleksimaan.
ja tarina jatkuu....
15 kiloa laihempi Paksukainen
perjantai 10. tammikuuta 2014
Neljä yötä enää
Vähän yli vuosi on muistaakseni kulunut siitä, kun sain lähetteen laihdutusleikkaukseen. Ei taida muuten noudattaa hoitotakuuta? Ehkä tämä vuosi on minun kohdallani tarvittukin. Nyt olen ainakin entistä vakuuttuneempi siitä, että muita vaihtoehtoja ei ole. Tämä on viimeinen oljenkorteni.
Nyt olen ollut melkein neljä viikkoa leikkausta edeltävällä enellä. Tänä aikana olen miettinyt omaa suhtautumistani annettuihin ohjeisiin ja tulemassa seuraavanlaiseen loppupäätelmään; minun on todella vaikea alistua jonkun toisen antamiin syömisohjeisiin. Aina pitäisi saada itse säätää - ainakin vähän.
Ei mikään olisi ollut helpompaa kuin tehdä juuri niinkuin ohjeissa määrätään. Vain 5 pussikeittoa, paljon kasviksia ja kaksi lisäannosta valkuaista. Mutta kun ei. Joulu tietysti sotki, kun olin jo päättänyt etukäteen, että silloin sallin itselleni vapaapäivän ja söin jouluaattona jouluaterian. Sitten se tietysti vähän lipsui seuraavaan päivään ja tapaninpäivään ja ....
En sitten ole yhtään päivää noudattanut kunnolla ohjetta. En kertaakaan syönyt kaikkia viittä pussia. En kaikkina päivinä edes yhtä. Ei ne pahoja ole - ainakaan kaikki. Vain yksi on ollut niin pahaa, etten toista suostu syömään.
Kun paino ei heti lähtenyt laskemaan, päätin, että vähennän vielä enemmän. Eikä se laskenut siltikään. Saatan olla koko aamupäivän vain syötyäni 2 ruokalusikallista raejuustoa aamukahvin kanssa. Illalla sitten syön ne valkuaisainelisukkeet.Tai jotain.
Jotenkin minulle on sellainen käsitys, että olen ollut lähes paastolla, useimpina päivinä luulen päivän kaloriannoksen jääneen muutaman sataan, eli alle tuon pussikeittodieetin. Eikä paino putoa! Ei kai, kun ei ole energiaa, joka rasvaa polttaisi, sanoi yksi henkilö minulle tänään. Saattoi olla oikeassa.
Nyt on kuitenkin muutama kilo mennyt pois, joten en enää yhtä paljon pelkää leikkauspäivää. Olen nimittäin tähän asti stressannut sillä, että jos silloin sanotaankin, ettei leikata, kun en ole saanut painoa pois. No, ei se riittävää ole nytkään ollut, mutta kaikkeni olen yrittänyt. Paitsi sitä, että olisin ollut täysin kuuliainen.
Tämän kokemuksen myötä herää epäilys, että entä jos se leikkauskaan ei auta?
On tässä hyviäkin kokemuksia ollut. Jatkuva ruoan ajatteleminen on loppunut. Enää ei tule koko ajan mieleen, että "mitäs sitä sitten söisi?" Nyt voin olla ihan rauhassa, ei ole juurikaan nälkä, ei huono olokaan eikä erityisen heikkokaan. En kylläkään juurikaan rehki, enemmän hiljaista paikoillaan oloa. Saattaahan se olla, että kokonaisenergiankulutukseni on päivässä tosi pieni, joten noinkin pieni kalorimäärä pystyy "elättämään".
Toinen hyvä puoli on se, että ei ole hiki. Ja kolmas se, että hampaat tulee harjattua perusteellisesti. Ei nyt kylläkään ihan viittä kertaa päivässä, niinkuin ohje kuului, mutta paljon. Ja vedenjuontia olen lisännyt merkittävästi, en ehkä kuitenkaan tarpeeksi. Vesi ei enää ole yhtä vastenmielistä. Voisihan senkin tehdä ohjeen mukaan, eli täyttää aamulla kannu ja juoda se päivän aikana tyhjäksi. Mutta mitäs meikäläinen tekisi ohjeen mukaan?
Muutama päivä vielä ja sitten se koittaa, tiistaina.
edelleen Paksu Paksukainen
Ai niin, se pitää vielä mainita hyvänä asiana, että vyötärönympärys on kyllä paljon pienentynyt. Mitannut en ole, mutta vaatteissa huomaa selvästi.
Nyt olen ollut melkein neljä viikkoa leikkausta edeltävällä enellä. Tänä aikana olen miettinyt omaa suhtautumistani annettuihin ohjeisiin ja tulemassa seuraavanlaiseen loppupäätelmään; minun on todella vaikea alistua jonkun toisen antamiin syömisohjeisiin. Aina pitäisi saada itse säätää - ainakin vähän.
Ei mikään olisi ollut helpompaa kuin tehdä juuri niinkuin ohjeissa määrätään. Vain 5 pussikeittoa, paljon kasviksia ja kaksi lisäannosta valkuaista. Mutta kun ei. Joulu tietysti sotki, kun olin jo päättänyt etukäteen, että silloin sallin itselleni vapaapäivän ja söin jouluaattona jouluaterian. Sitten se tietysti vähän lipsui seuraavaan päivään ja tapaninpäivään ja ....
En sitten ole yhtään päivää noudattanut kunnolla ohjetta. En kertaakaan syönyt kaikkia viittä pussia. En kaikkina päivinä edes yhtä. Ei ne pahoja ole - ainakaan kaikki. Vain yksi on ollut niin pahaa, etten toista suostu syömään.
Kun paino ei heti lähtenyt laskemaan, päätin, että vähennän vielä enemmän. Eikä se laskenut siltikään. Saatan olla koko aamupäivän vain syötyäni 2 ruokalusikallista raejuustoa aamukahvin kanssa. Illalla sitten syön ne valkuaisainelisukkeet.Tai jotain.
Jotenkin minulle on sellainen käsitys, että olen ollut lähes paastolla, useimpina päivinä luulen päivän kaloriannoksen jääneen muutaman sataan, eli alle tuon pussikeittodieetin. Eikä paino putoa! Ei kai, kun ei ole energiaa, joka rasvaa polttaisi, sanoi yksi henkilö minulle tänään. Saattoi olla oikeassa.
Nyt on kuitenkin muutama kilo mennyt pois, joten en enää yhtä paljon pelkää leikkauspäivää. Olen nimittäin tähän asti stressannut sillä, että jos silloin sanotaankin, ettei leikata, kun en ole saanut painoa pois. No, ei se riittävää ole nytkään ollut, mutta kaikkeni olen yrittänyt. Paitsi sitä, että olisin ollut täysin kuuliainen.
Tämän kokemuksen myötä herää epäilys, että entä jos se leikkauskaan ei auta?
On tässä hyviäkin kokemuksia ollut. Jatkuva ruoan ajatteleminen on loppunut. Enää ei tule koko ajan mieleen, että "mitäs sitä sitten söisi?" Nyt voin olla ihan rauhassa, ei ole juurikaan nälkä, ei huono olokaan eikä erityisen heikkokaan. En kylläkään juurikaan rehki, enemmän hiljaista paikoillaan oloa. Saattaahan se olla, että kokonaisenergiankulutukseni on päivässä tosi pieni, joten noinkin pieni kalorimäärä pystyy "elättämään".
Toinen hyvä puoli on se, että ei ole hiki. Ja kolmas se, että hampaat tulee harjattua perusteellisesti. Ei nyt kylläkään ihan viittä kertaa päivässä, niinkuin ohje kuului, mutta paljon. Ja vedenjuontia olen lisännyt merkittävästi, en ehkä kuitenkaan tarpeeksi. Vesi ei enää ole yhtä vastenmielistä. Voisihan senkin tehdä ohjeen mukaan, eli täyttää aamulla kannu ja juoda se päivän aikana tyhjäksi. Mutta mitäs meikäläinen tekisi ohjeen mukaan?
Muutama päivä vielä ja sitten se koittaa, tiistaina.
edelleen Paksu Paksukainen
Ai niin, se pitää vielä mainita hyvänä asiana, että vyötärönympärys on kyllä paljon pienentynyt. Mitannut en ole, mutta vaatteissa huomaa selvästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)