Sain kirjeen Tyksistä. Tai oikeastaan kaksikin. Toisessa kerrottiin käynnistäni ravitsemusterapeutin luona, sanotaankohan sitä epikriisiksi. Siinä siis kerrattiin, mitä käynnillä keskustelimme ja mitä on jatkosta päätetty.
Toisessa kirjeessä tuli aika mahalaukun tähystykseen. Se tapahtuu vasta syyskuussa. Ennen sitä tuskin on mitään. Muistan varsin hyvin, miten kamala toimitus tuo letkun nieleminen on. Olen ollut sellaisessa joitain vuosia sitten. Silloin päätin, että kukaan ei saa mua elävänä enää ikinä suostumaan siihen toimenpiteeseen. Mutta eipä tässä auta itku markkinoilla, mentävä on. Olen kuullut, että on mahdollista saada/pyytää jotain puudutusta - toisilla se auttaa, muttei kuulemma kaikilla ollenkaan.
Saattaa olla paras tsempata itseään "minä nielen sen letkun oikein nopeasti". Siis pahintahan siinä on oksennusrefleksi. Tuntuu, että koko ruoanvälityssysteemi kääntyy ylösalaisin ja nousee kurkkuun.
Tärkeä toimenpide tuo kuitenkin on. Siinä tutkitaan mahdollisia leikkauksen esteitä. Jos kaikki kuitenkin sujuu hyvin, eikä mitään kummallisuuksia löydy, seuraavana on vuorossa käynti kirurgin luona. Hän taitaa sitten antaa viimeisen sanan leikkaukseen pääsystä.
Koko tämän ketjun ajan painon on pysyttävä nykyisessä lukemassa, jos se vähänkään nousee, se on pelistä pois armottomasti. Sen sijaan mitään tavoitepudotuspainoa ei enää ole. Toki olisi erittäin viisasta yrittää ja onnistuakin pudottaa koko ajan painoa. Monet ovat saaneet leikkauta odotellessaan yli 20 kiloakin pois. Minulta se ei näytä onnistuvan. Hyvä, jos saan estettyä nousemasta.
Olen erittäin pettynyt itseeni. Heti kun olin käynyt rt:n luona, loppui syömisten tarkkailu. Palasin välittömästi vanhaan syömistapaani. Eli vain ulkopuolisen tarkkailun alaisena pystyn hillitsemään itseni. Jos tiedän, että tietyn ajan päästä on "tarkastus", yritän, mutta heti kun ei kukaan ole antamassa määräyksiä, minä lipeän. Lapsellista. Joku psykologinen ajatusmalli tuossa on takana, mutta kuka sen selvittää ja muuttaa?
