Käymme yhdessä ain....*

Tänään mieheni kertoi olleensa työterveystarkastuksessa. "Terve kuin pukki" oli sanonut tarkastaja.... Vaikka toisella on selkä niin kipeä, että paljon haittaa normaali arkea. Mutta eihän siinä selkää tutkittukaan. Verikokeita vain.

Kaikki muut veriarvot olivat mieluummin alarajoilla kuin kohollaan, mutta kolesteroli ja sokeri hiukan antoivat aihetta neuvoihin. Sokeri kuulemma lienee kolesterolin aiheuttamaa - näin yritin ymmärtää.

Nyt siis voimme ryhtyä yhdessä ruokaremonttiin! Voin alkaa huomauttaa miehen keksien syömisestä - hänellä on AINA keksipurkki pöydässä vieressään, joskin ottaa vain yhden, mutta joka kahvikupin kanssa! Meetwursti kuuluu vain hänen ruokavalioonsa, sekin saa siis jäädä.

Voileipärasvassa tuleekin hankaluus. Käytämme Oivariini 60 %, joka on minulle sopiva ja suositeltu, mutta mieheni käskettiin alkaa käyttää "miedonpaa". Samoin juustot pitäisi vaihtaa pieniprosenttisiin.

Olen oikein iloinen asioiden saamasta käänteestä! Sanoinkin hänelle, että minun leikkauksenjälkeisen syömisen ohjeet ovat jokaiselle sopivat, joten alkakaamme yhdessä niitä noudattaa. Tietysti hän saa syödä paljon isompia annoksia, mutta kuitenkin....

Mutta. Tullessaan töistä mies oli käynyt torilla, missä myytiin leipomon tuotteita kassikaupalla. Nyt meillä on lähes kymmenen toscapiirakkaa, muutama kuivakakku jne.... koko kassillinen kiellettyjä herkkuja! Aloitamme siis lähipäivinä, jahka nuo on ensin syöty. Ei vaiskaan.

Saattoihan sen arvata

Nuorallatanssimista se on tämä painonpudotus!

Tullessani ravitsemusterapeutilta kotiin - olin siis saanut jatkoaikaa - ratkesin syömään. Annoin itselleni luvan "hiukan" poiketa tiukista ohjeistani. Oi, kuinka hyvältä kaikki maistuikaan! Kysyin ystävältäni, joka on hurjan hyvässä vauhdissa laihdutusleikkauksen jälkeisessä painonpudotuksessa, että mitä sitten tekee, jos tuollainen tarve "antaa periksi" tulee? Saako sitten enää koskaan....

Ystäväni kertoi, ettei sellaista tunnetta oikeastaan tule. Mieliteot ovat muuttuneet, tai oikeastaan niitä ei enää ole. Kun kerran mahalaukku on pieni, ei sinne todellakaan mahdu isoa määrää, joten raja tulee hyvin pian vastaan. Sitä odotellessa.

Pääsiäisenä annoin myös periksi. Päätin, että sen rajallisen ajanjakson saan syödä tarkkailematta. Virhe. Virhe. Virhe. En millään meinannut uskaltaa mennä vaa'alle. Kun menin, yllätyin, sillä paino ei ollutkaan noussut. Virhe. Nyt, kun alan taas "pudottamaan painoa" , tulee pettymys, kun vaaka ei näytäkään putoamista. No ei tietenkään, kun se on aina hiukan perässä, eikä ole vielä näyttänyt edes sitä painon nousuakaan...

Nyt olen taas palannut ruotuun. Nuorallatanssi jatkuu.

Paksu Paksukainen